Kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin

Silloin kun mietittiin yläasteella opinto-ohjaajan kanssa että mitä kirjotetaan toisen asteen hakupaperiin, mä sanoin että minä (joka en oo koskaan ollut mikään priimus koulussa) haluan kaksoistutkintoon. En kyllä selvästi oikeen tiennyt mihin olin itteäni laittamassa ja niin se tilanne sitten kaikkien läheistenkin ennusteiden perusteella eskaloitui, että mä vedin kaiken rimaa hipoen läpi.

      En vaan handlannut kahta asiaa yhtä aikaa; millon piti tehdä amiksen juttuja, millon oli lukion kokeita. Kaikki 6 englannin kurssia mä kävin uusimassa hylätystä hyväksytyks, kaikki ruotsin kurssit mä vedin pisteen päästä hylättyä läpi. Ei ne muutkaan aineet mitään helppoja ollu, joten kurssinumerot oli usein sen mukaisia. En vaan pysyny tahdissa ja jutuissa mukana, mä olin aina se joka oli ihan ulapalla.

      Mielessä kävi miljoona kertaa et nyt mä lopetan, ja samaan aikaan porukka viereisiltä pulpeteilta putoili yks kerrallaan pois. Melkein neljästäkymmenestä kombista jäljellä oli alle parikymmentä, ja mä roikuin sitkeesti hammasta purren perässä.

Hommaa ei oltu muutenkaan tehty helpoksi meille kahta tutkintoa suorittaville, koska me ei oltu oikein mitään, ei amiksia eikä lukiolaisia. Oltiin väliinputoajia, joiden piti taistella jopa aivan tavallisen infon saamisesta ylemmän tahon kanssa. Homma ei toiminut millään tavalla kummassakaan päässä, ja vasta kirjoitusten alla me saatiin vihdoin meidän ääni kuuluuviin, kun mä pääsin juttusille Vaasan lyseon lukion rehtorin kanssa. 

      Jopa rehtori oli sitä mieltä, että kombien kohtelu, työmäärä ja opiskelutahti ja kaikki miten asiat niiden kohdalla toteutettiin meidän kohdalla näytti olevan erittäin vaikeaa ja suoranaisesti jäätävää. Itseasiassa jopa valtakunnallisten tilastojen perusteella meidän Vaasan kombien tasoeron pystyi selvästi näkemään, esimerkiksi ylioppilas-kirjoituksien tuloksia vertailemalla. Lisäksi rehtorin mukaan kaikki muut kombit koko Suomessa suorittaa kaksoistutkinnon neljään vuoteen, mutta Vaasassa kaikki on hoidettava kolmeen vuoteen.
     Meillä ei ollut mitään järjestystä missään, helposti viikossa yhden päivänkin aikana sekaisin amista ja lukiota. Me ei koskaan käyty mitään kirjaa loppuun asti, ja joskus laskettiin tunnilla, että käytetään yhden aineen opiskeluun monta tuntia vähemmän kuin lukiossa käytäisiin. Vaikka me opiskeltiin lukion 75 kurssista 1/3, musta tuntui että pää hajoaa.

 Lisäksi hylätyt tulokset yo-kokeiden harjoituksista muutama kuukausi ennen virallisia kirjoituksia ei hirveesti nostaneet mun uskoa ja kyllä siinä "muutama" breakdown todistetusti koettiin.
Nyt, kuukausia myöhemmin mä olen edelleen niin tajuttoman ylpeä ittestäni. Mitään mä en todellakaan saanut helpolla, kaikki meni vaikeimman kautta - rimaa hipoen ja veren maku suussa. Mulla ei todellakaan olleet mitkään helpot kortit, eikä edes ammattiin valmistuminen ollut missään vaiheessa satavarmaa, koska mulla oli tajuttomasti rästejä viimesille metreille asti. 

Kirjoituksistakaan mulle ei suotu mitään huippupapereita. Mä kirjoitin keväällä kaikki mun 5 ainetta (englanti, ruotsi, äidinkieli, terveystieto, psykologia), mistä esimerkiksi terveystieto jäi viiden pisteen, ruotsi 13 pisteen ja englanti 20 pisteen päähän i:stä. Ei mitään huikeita papereita tulossa, mutta mä oikeesti tein sen.

Se ettei alussa kukaan uskonut muhun, ei siihen että mä jaksaisin tai osaisin, en edes mä ite ja silti kaikkien noiden vastoinkäymisten ja itkupotkuraivareiden jälkeen mä sain 18. toukokuuta kello kymmenen aamulla tietää olevani ylioppilas, ja 2. kesäkuuta minä ja kourallinen kombitovereita vedettiin lakit päähän. Mulle tää on ihan tajuttoman iso juttu, ehkä yks niistä tähän asti isoimmista koetuksista mitä mä oon läpikäyny. Et jes, hyvä mä.

Ja tottakai onnea vielä muillekin ylioppilaille ja valmistuneille!