Mä olen niin rikki, sillä mulle sattui erittäin suuri henkinen kolaus muutama päivä sitten, mutta tää täytyy nyt pohjustaa erittäin hyvin...
Mua on kuvattu koko mun lapsuus ja meillä on monen monta valokuva-albumia kotona, mutta myös pokkarikameroilla on otettu tietokoneelle älyttömästi kuvia koko mun elämän ajalta. Sain kuitenkin ensimmäisen ikioman kameran 3. luokalla, sellanen vaaleanpunainen pieni pokkarikamera ja muistan vieläkin, että mun ensimmäinen kuva omalla kameralla oli voikukasta jalkapallokentän kupeessa. Mä tosiaan rakastin ja rakastan edelleen valokuvaamista ja kuvattavana olemista.
Yläasteella sain ensimmäisen järjestelmäkameran, ja siitä kuvaaminen lähti todenteolla nousuun. Mä kuvasin kaikki maailman pienetkin asiat: syntymäpäiväjuhlat, erikoiset päivät, matkat, shoppailureissut, vieraat, jalkapallopelit, meidän mökin rakentamisen, asukuvia, eläinkuvia... Ihan kaiken mitä mun elämässä vaan sattui tapahtumaan.
Toisen asteen ensimmäisenä vuonna mä ostin mun nykyisen kameran kesätyörahoilla, ja silloinhan aloitin kuvaamisen paljon enemmän projekti- ja työtarkoituksiin, joten sitäkin materiaalia riitti kolmen vuoden aikana paljon. Samalla mä ostin _järjettömän_ suuren kovalevyn, minne siirsin noin vuosi sitten KAIKKI mun materiaalit koko mun elämän ajalta aina mun vanhempien hääkuvista tähän päivään asti.
Jossain vaiheessa muutama kuukausi takaperin aloin miettimään, että kuvat on pakko varmuuskopioida, koska niitä on kevyesti yhdellä ulkoisella kovalevyllä sen +50 000 - siis koko mun elämä yhdessä paikassa. Samalla kun olin aloittamassa varmuuskopiointia, päädyin selailemaan näitä vanhoja kuvia ja kopioin sieltä tietokoneelle mun mielestä ne kaikkein parhaimmat kuvat kautta aikojen, joskos niitä lähtisi teettämään albumimuotoon kun tulee töistä rahaa. Mulla menikin tähän kuvien läpikäymiseen aika kauan, muutama viikko jopa ja kun mä vihdoin olin aloittamassa varmuuskopiointia niin pam, mun kovalevy hajosi.
Kovalevy lähetettiin samantien mun isän eri tutuille, jotka ei vaan saanut levyä auki. Tietokoneeseen kytkettynä kone tunnisti, että levy on kiinni, mutta sitä ei saatu millään auki. Lopulta pitkän kaavan kautta kovalevy lähetettiin Helsinkiin, missä se avattiin aivan palasiksi ja yritettiin pelastaa mun kuvat. Muutama päivä sitten kovalevy tuli takaisin.
Mun kuvat oli kadonneet taivaan tuuliin juuri siinä vaiheessa, kun mä olin varmuuskopioimassa niitä. Se oli paha isku. Mun koko elämä katos sen yhden levyn myötä ilman minkäänlaista kopioita mistään. Eli tarinan opetus on se, että kopioikaa teidän tiedostot heti paikalla. :)
Että joo. Tässä nyt tällästä kuvasaldoa sitten mitä kaivelin blogista vuosien takaa ihan vaan korostamaan tätä ärsytystä.
Mulla oli alakoulussa jo sellanen pieni kutina, että armeijaan vois olla siistiä mennä. Se oli tietysti siinä vaiheessa vaan yks ajatus pienen ihmisen mielessä, joka aika äkkiä sinne hukkuikin.
Yläasteella mä olin ihan satavarma että en tietenkään mene, miksi menisin vapaaehtoisena rämpimään metikköön? Hyi olkoon.
Tuli aika siirtyä toiselle asteelle ja siinä samassa rytäkässä oli niin paljon muuta mielessä, että ei armeija ollut kertaakaan läsnä. Vasta kun ensimmäisiä kavereita lähti armeijaan mun ollessa toisella luokalla, ajatus intistä lähti enemmän ja vähemmän rullaamaan päässä. En mä silti ollut mitään päättänyt tai edes haaveillut, mut se ei kuulostanut enää niin kovin pahalta ajatukselta kuin yläasteella.
Siinä kohtaa kun about marraskuussa 2017 piti alkaa miettimään että mitä koulun jälkeen tapahtuu, mun elämässä oli sattunut isoja asioita kuten esimerkiksi se kun tapasin mun nykyisen poikaystävän, mä aloin vakavasti miettimään armeijaa. Musta ei tuntunut hyvältä lähteä heti opiskelemaan, eikä välivuosi työttömänä houkutellut. Mä en oo oikeen ikinä matkustellut, niin ei mua huvittanut mihkään ulkomaillekaan rahattomana lähteä yksin säätämään, kun kuitenkin kaikilla muilla olisi täällä koulut ja työt. Armeija tuntui kaikkein luonnollisimmalta ja täysin oikealta vaihtoehdolta.
Aloin ettimään enemmän tietoa armeijasta, kolusin puollustusvoimien nettisivut varmaan 5 kertaa läpi. Kävin läpi erilaisia youtube-videoita ja juttelin muutaman naisen kanssa, jotka oli armeijan käyneet. Myös mun vanhemmilla ja poikaystävällä oli iso rooli, koska kannustus ja usko muhun oli aivan valtava, eikä kellään ollut missään kohtaa sellaista oloa etten mä pärjäisi. Kun mä olin jo innostunut ja päättänyt että menen armeijaan, olin käynyt terveystarkastuksessa ja saanut A-paperit, tuli Naissotilaat- ohjelma jakoon. Se oli viimenen naula arkkuun, mikä oikeastaan vaan vahvisti sen mun uskon siitä että kyllä mä inttiin menen ja pyrin tekemään kaikkeni sen eteen, että tulen vuoden siellä olemaan.
Maaliskuussa meillä oli lopulta naisten valintatilaisuus täällä Vaasassa, mikä toimii vähän eritavalla kuin miesten kutsunnat. Meidät ikäänkuin psyykattiin tähän hommaan ja haastateltiin, että miksi juuri sinut tulisi valita armeijaan - naisillehan on omat kiintiönsä eri varuskunnissa. Mä kerroin, että mun mielestä kaikilla on ihan yhtälailla velvollisuus puolustaa Suomea tosipaikan tullen, mä tahdon kantaa korteni kekoon ja että mä lähden sinne lisäksi ylittämään itseni ja näyttämään, että myös musta on siihen. Meille kävi kuitenkin sen verran hyvä tuuri, että kaikki halukkaat pääsivät armeijaan, meitä oli juuri sopivasti, ettei tarvinnut kilpailla paikoista.
Ei siis mennyt montaa viikkoa, kun postiluukusta putosi kirje, jossa mut hyväksyttiin suorittamaan vapaaehtoinen asepalvelus 1/19 Kainuun prikaatiin Kajaaniin, minne mä juuri eniten halusinkin.
Nyt on sitten kuntokuuri ollut päällä viimeset 4 viikkoa että mä olen sen vajaa 5kk päästä edes vähän inttikelpoinen, mut se onkin sitten ihan oma juttunsa. Enhän mä tosiaan vielä lähellekään tiedä, mihin mä olen ryhtymässä, mut kotiin mä en sieltä tule.
