Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista

Ihan vaan siks, että haluan vilpittömästi muistella ihanaa kouluaikaa, sekä antaa kaiken tukeni ja olkapääni teidän käyttöönne joilla pitkä ja uuvuttavan raskas lukuvuosi on tänään jälleen alkanut, niin tässä muutama vanha ja kulutettu kuvanen parin vuoden takaa.

Silloin aikoinaan blondien hiusten vielä ollessa in lähdettiin Janinan kanssa toteuttamaan opettajan tehtävää "kortista" ja päädyttiin perinteistäkin perinteisempään sormiväri- menetelmään. Parin mutkan kautta löydettiin ittemme valokuvastudiosta kera maalarivälineiden ja lopputulos jopa ylivalottuneena on kerrassaan veikeän värikäs, eikä tota silmävammaakaan (lue väsynyttä emiliaa) huomaa yhtään. 

Eli hyvää alkanutta lukuvuotta vaan jokaiselle, nauttikaa.

Tyhmästä päästä kärsii myös hermot

Mä olen niin rikki, sillä mulle sattui erittäin suuri henkinen kolaus muutama päivä sitten, mutta tää täytyy nyt pohjustaa erittäin hyvin...
       Mua on kuvattu koko mun lapsuus ja meillä on monen monta valokuva-albumia kotona, mutta myös pokkarikameroilla on otettu tietokoneelle älyttömästi kuvia koko mun elämän ajalta. Sain kuitenkin ensimmäisen ikioman kameran 3. luokalla, sellanen vaaleanpunainen pieni pokkarikamera ja muistan vieläkin, että mun ensimmäinen kuva omalla kameralla oli voikukasta jalkapallokentän kupeessa. Mä tosiaan rakastin ja rakastan edelleen valokuvaamista ja kuvattavana olemista.

       Yläasteella sain ensimmäisen järjestelmäkameran, ja siitä kuvaaminen lähti todenteolla nousuun. Mä kuvasin kaikki maailman pienetkin asiat: syntymäpäiväjuhlat, erikoiset päivät, matkat, shoppailureissut, vieraat, jalkapallopelit, meidän mökin rakentamisen, asukuvia, eläinkuvia... Ihan kaiken mitä mun elämässä vaan sattui tapahtumaan.

Toisen asteen ensimmäisenä vuonna mä ostin mun nykyisen kameran kesätyörahoilla, ja silloinhan aloitin kuvaamisen paljon enemmän projekti- ja työtarkoituksiin, joten sitäkin materiaalia riitti kolmen vuoden aikana paljon. Samalla mä ostin _järjettömän_ suuren kovalevyn, minne siirsin noin vuosi sitten KAIKKI mun materiaalit koko mun elämän ajalta aina mun vanhempien hääkuvista tähän päivään asti.

       Jossain vaiheessa muutama kuukausi takaperin aloin miettimään, että kuvat on pakko varmuuskopioida, koska niitä on kevyesti yhdellä ulkoisella kovalevyllä sen +50 000 - siis koko mun elämä yhdessä paikassa. Samalla kun olin aloittamassa varmuuskopiointia, päädyin selailemaan näitä vanhoja kuvia ja kopioin sieltä tietokoneelle mun mielestä ne kaikkein parhaimmat kuvat kautta aikojen, joskos niitä lähtisi teettämään albumimuotoon kun tulee töistä rahaa. Mulla menikin tähän kuvien läpikäymiseen aika kauan, muutama viikko jopa ja kun mä vihdoin olin aloittamassa varmuuskopiointia niin pam, mun kovalevy hajosi.

Kovalevy lähetettiin samantien mun isän eri tutuille, jotka ei vaan saanut levyä auki. Tietokoneeseen kytkettynä kone tunnisti, että levy on kiinni, mutta sitä ei saatu millään auki. Lopulta pitkän kaavan kautta kovalevy lähetettiin Helsinkiin, missä se avattiin aivan palasiksi ja yritettiin pelastaa mun kuvat. Muutama päivä sitten kovalevy tuli takaisin.

        Mun kuvat oli kadonneet taivaan tuuliin juuri siinä vaiheessa, kun mä olin varmuuskopioimassa niitä. Se oli paha isku. Mun koko elämä katos sen yhden levyn myötä ilman minkäänlaista kopioita mistään. Eli tarinan opetus on se, että kopioikaa teidän tiedostot heti paikalla. :)
Että joo. Tässä nyt tällästä kuvasaldoa sitten mitä kaivelin blogista vuosien takaa ihan vaan korostamaan tätä ärsytystä. 

HEI, MÄ OLEN EMILIA JA LÄHDEN ARMEIJAAN

Mulla oli alakoulussa jo sellanen pieni kutina, että armeijaan vois olla siistiä mennä. Se oli tietysti siinä vaiheessa vaan yks ajatus pienen ihmisen mielessä, joka aika äkkiä sinne hukkuikin.
     Yläasteella mä olin ihan satavarma että en tietenkään mene, miksi menisin vapaaehtoisena rämpimään metikköön? Hyi olkoon.
     Tuli aika siirtyä toiselle asteelle ja siinä samassa rytäkässä oli niin paljon muuta mielessä, että ei armeija ollut kertaakaan läsnä. Vasta kun ensimmäisiä kavereita lähti armeijaan mun ollessa toisella luokalla, ajatus intistä lähti enemmän ja vähemmän rullaamaan päässä. En mä silti ollut mitään päättänyt tai edes haaveillut, mut se ei kuulostanut enää niin kovin pahalta ajatukselta kuin yläasteella.

    Siinä kohtaa kun about marraskuussa 2017 piti alkaa miettimään että mitä koulun jälkeen tapahtuu, mun elämässä oli sattunut isoja asioita kuten esimerkiksi se kun tapasin mun nykyisen poikaystävän, mä aloin vakavasti miettimään armeijaa. Musta ei tuntunut hyvältä lähteä heti opiskelemaan, eikä välivuosi työttömänä houkutellut. Mä en oo oikeen ikinä matkustellut, niin ei mua huvittanut mihkään ulkomaillekaan rahattomana lähteä yksin säätämään, kun kuitenkin kaikilla muilla olisi täällä koulut ja työt. Armeija tuntui kaikkein luonnollisimmalta ja täysin oikealta vaihtoehdolta.
    Aloin ettimään enemmän tietoa armeijasta, kolusin puollustusvoimien nettisivut varmaan 5 kertaa läpi. Kävin läpi erilaisia youtube-videoita ja juttelin muutaman naisen kanssa, jotka oli armeijan käyneet. Myös mun vanhemmilla ja poikaystävällä oli iso rooli, koska kannustus ja usko muhun oli aivan valtava, eikä kellään ollut missään kohtaa sellaista oloa etten mä pärjäisi. Kun mä olin jo innostunut ja päättänyt että menen armeijaan, olin käynyt terveystarkastuksessa ja saanut A-paperit, tuli Naissotilaat- ohjelma jakoon. Se oli viimenen naula arkkuun, mikä oikeastaan vaan vahvisti sen mun uskon siitä että kyllä mä inttiin menen ja pyrin tekemään kaikkeni sen eteen, että tulen vuoden siellä olemaan. 

   Maaliskuussa meillä oli lopulta naisten valintatilaisuus täällä Vaasassa, mikä toimii vähän eritavalla kuin miesten kutsunnat. Meidät ikäänkuin psyykattiin tähän hommaan ja haastateltiin, että miksi juuri sinut tulisi valita armeijaan - naisillehan on omat kiintiönsä eri varuskunnissa. Mä kerroin, että mun mielestä kaikilla on ihan yhtälailla velvollisuus puolustaa Suomea tosipaikan tullen, mä tahdon kantaa korteni kekoon ja että mä lähden sinne lisäksi ylittämään itseni ja näyttämään, että myös musta on siihen. Meille kävi kuitenkin sen verran hyvä tuuri, että kaikki halukkaat pääsivät armeijaan, meitä oli juuri sopivasti, ettei tarvinnut kilpailla paikoista. 
      Ei siis mennyt montaa viikkoa, kun postiluukusta putosi kirje, jossa mut hyväksyttiin suorittamaan vapaaehtoinen asepalvelus 1/19 Kainuun prikaatiin Kajaaniin, minne mä juuri eniten halusinkin. 

Nyt on sitten kuntokuuri ollut päällä viimeset 4 viikkoa että mä olen sen vajaa 5kk päästä edes vähän inttikelpoinen, mut se onkin sitten ihan oma juttunsa. Enhän mä tosiaan vielä lähellekään tiedä, mihin mä olen ryhtymässä, mut kotiin mä en sieltä tule.

Salaisista arkistoista muutama kuvanen

Snäppi on sellanen asia mikä kertoo ihmisestä joskus jopa liikaakin, ainakin mun kohdalla. Sillä tulee otettua niitä realistisimpia kuvia, mitä ei todellakaan jaeta vaikka instagramiin pilaamaan hyvää ulkoasua tai Facebookiin koko suvun nähtäväksi. Laatukaan ei kohtaa kunnon kameran kanssa missään muodossa, eikä snäpillä lähdetä kuvaamaan muutenkaan mitään sen ihmeellisempiä juttuja. Koska mun mun bloggaaminen jäi viimevuonna ja tämän vuoden alussa erittäin minimaaliseksi, niin mä päätin tehdä poikkeuksen sääntöön ja julkaista teille kollaasina mun puhelimen salaisista syövereistä ne kuvat, jotka kertovat että mitä mä olen tehnyt koko tämän ajan.
 Ja mä varoitan, sisältää erittäin hyisiä talvisia otoksia.

Makumeri ja tuoksuvaa saippuaa

Vaasassa oli jälleen viikon mittainen Street Food Fiesta, missä mä niin tykkään käydä ja vielä kun töistä pääsi niin jes. Ilosia ihmisiä, hyvää ruokaa ja mukavia rupattelijoita kaikki myyjät. Niin mukavia, että ostin tosi hyväntuoksusen palasaippuan!

The eye of the thunder

 29.7.2018 Vaasa. Wau.

Luonto näytti meille jälleen voimansa, sen mihin se pystyy. Tälläistä ukkosta ei ole ainakaan mun elinaikana nähty, noin pariinkymmeneen vuoteen. Muutama perhe menetti viimeöisessä räiskeessä kotinsa, ja tänään on luvattu lisää ukkosta. Vaikka mä pidän ukkosesta, niin eilen iski tietynlainen kunnoitus ja nöyryys sitä käsittämätöntä luonnonvoimaa kohti.

Pitkä ja kuuma - Kesäloma!

 Aivan sairas helleaalto vyöryi Suomeen pari viikkoa takaperin, ja mä en tosiaan tiedä miten muut on tän lämmön kokeneet mutta Vaasassa on ollut aivan sairaan tukala ilma - just sellanen, mistä mä pidän! On ollut tosi mahtavaa päästä töistä paljon ulos tekemään kuvauskeikkoja ja nauttia samalla auringosta sekä ruskettua varmaan ensimmäisen kerran ikinä kunnolla. Mä rakastan lämpöä ja kuumuutta, eikä mulla ole ongelmaa helteiden kanssa. Nyt onkin juuri oikea ilma aloittaa kauan kaipaama ja kadoksissa ollut kesäloma, sillä tänään oli mun viimeinen työpäivä! (mut aina löytyy näitä pieniä juttuja jotka vaatii itsensä hoidettavan, mutta muuten!!)

Mulla on ollut siitä erikoinen vuosi, että mulla loppui koulu jo helmikuun puolessa välissä ja kuukauden päästä siitä oli kirjoitukset. Sen jälkeen mä olen pääasiassa lomaillut kun muut kävi koulua, kunnes aloitin ensimmäisessä kesätyöpaikassa kesäkuussa kun muilla alkoi loma. Nyt on myös mun vuoro myös nauttia näistä ilmoista ainakin muutama kuukausi! 

Vaikka kesälle mulla on suunnitelmana oikeastaan vain käydä Solar Soundeilla ja nukkua päivisin pitkään, niin jotain tekemistä pitäisi silti keksiä loppuvuodeksi ennen armeijaa, ettei mee ihan toimettomaksi. Mulla on muutama työpaikka minne yritän hakea, mutta kaikki loppuvuoden suunnitelmat on tosi pahasti auki. Nyt mä haluan kuitenkin unohtaa kaiken stressin ja nauttia lomasta! 

Jälleen vuoden viisaampana

Tuolloin upeana ja kauniina kesäpäivänä 23. heinäkuuta vuonna 1999 kello 00:18, eli eilen 19 vuotta sitten synnyin minä, jeii! 

       Mikä sen ihanampaa, kuin juhlistaa merkkipäivää näin helteisenä työpäivänä kahvikupposen ääressä työn merkeissä. Tuuletin hyrrää täysillä tossa korvan juuressa, eikä muutenkaan oo sen erikoisempi päivä kuin viimeviikon maanantai tai tiistaikaan. Sekös mut pisti mietteliääksi ja ihan kirjottamispisteeseen asti tänne, koska siis mä oon vanha. En kirjaimellisesti, 19 vuotta ei ole mitään, joten älkää vetäkö hernettä nenään. Aloin vaan syvälliseltä kantilta pohtimaan sitä, että kuinka se toinen vaihe elämässä on selkeesti jo alkanut ja mitä kaikkea munkin elämässä on nyt ajankohtaisena, mitä muilla mun ikäisillä on ja niin edelleen, syvällisiä.

Pari-kolme vuotta sitten mun elämän peruskaava oli yläkoulu ja kaverit. Skootterilla ympäri kyliä pyöriminen ja etenkin kesällä mä olin enemmän yöeläjä, ja siinähän se meni. Kaupungilla ja rannalla, milloin missäkin jäätelökiskalla. Siitä vielä muutama vuosi taaksepäin oli alakoulu-harrastukset, ja siinä kohtaa koulu oli aika kivaakin. 

     Entä nykyään? Työt ja se perus "kotona valloillaan oleva arki". Kaupassa käynti, ruuan tekeminen, siivoominen, se hengähdystauko että jaksaa herätä seuraavana aamuna töihin. Ei oo edes sitä toisen asteen koulun tuomaa painetta harteilla että minkäs numeron sitä saa, vaan nyt se on raha mikä ylläpitää tätä kaikkea. Mun mielestä se on aika pelottavaa ja lähtisin enemmän kuin mielelläni jo takasin koulunpenkille. Lisäksi se takaraivossa kolkutteleva omille muutto, ehkä toiselle paikkakunnallekin opiskelujen perässä, rahan keruu ja ylipäätään elämän rakentaminen pikkuhiljaa. Toisilla on tässä vaiheessa jo lapsia, asutaan yhdessä kumppanin kanssa tai ollaan menossa naimisiin, edes kihloihin, mut mä oon jo nyt aivan loppu tähän "aikuisen elämään" aina silloin tällöin. Olis oikeesti mukavaa silloin tällöin olla vielä tollanen natiainen.

     Jokainen menköön sitä tahtia mikä hyvältä tuntuu, mutta musta jo tää tahti on mulle "liian nopea" ja mihin en voi edes vaikuttaa. Pian mä oon 20 eikä mee kauaa niin 30 koputtelee ovea. Apua. Ihan mielelläni mä olisin vielä vaikka alakoulussa, kuin vanhenisin tästä enää yhtään. Enkö mä vois vaan jämähtää tähän ikään ja pysyä tässä, tai parhaassa tapauksessa nuorentua tästä 10 vuotta ja pysyä sellasena? - Hyvää synttäriä mulle. 

Asemalta kaikuivat muinoin kuulutukset

 Pääsin edellisviikolla höyryveturi Ukko-Pekan kyytiin, joka on rakennettu vuoden 1937 jälkeen. Se oli kuulemma Suomen rautateiden suurin ja voimakkain henkilöliikenteen höyryveturi silloin joskus ennen muinoin ja kyllä se kyydissä siltä tuntuikin. 
      Junan peruskokoonpano on kolme matkustajavaunua kahvilavaunu, salonkivaunu ja baarivaunu, mutta sieltäpä löytyy myös postivaunu. Hoyryjuna on ilmeisesti vaunujaan myöten alkuperäisessä, tosin kunnostetussa kunnossa ja kyllä, tällä oli aika makeeta ajella.
      Oikeestaan halusin vaan lisäillä nää kuvat ja fiilistellä tätä kokemusta teille.