Tarinatuokio

Oon tosi kova kirjottelemaan tarinoita, runoja, sanotuksia.... Joten julkasempa niitä erikseen sitten täällä kun niitä on tullakseen ! (---:

Isänmaallinen
(VAROITUS: tässä stoorissa esiintyy rasistisuutta)
 

Bussi oli taas olematon, huokui tyhjyyttään ja hermostunutta tunnelmaa. Pisti kummasti joka kerta sinne astuessa miettimään kuskin kohtaloa. Ollut nuoruudessaan kylän naistenmies, jättänyt koulut kesken, rientänyt pesälle, siitä alttarille ja nykyään petetty, jätetty, yksinäinen keski-ikäinen mies, joka tienaa elantonsa bussikuskina. Aika hyvin päätelty masentavasta naamavärkistä, josta korostui erityisesti pälvikalju ja ajamaton parta, sekä sormuksen jättämät painautumat. Ei se kuski koskaan kenellekään pahaa tehnyt, harmiton isänmaallinen, täysin suomalainen mies. Se huokui läpi leijonatatuoinneista ja suomiviinapullosta povarintaskussa.

Nopea vilkaisu kohti bussin VIP-istuimia vahvisti jo kasvoilla ollutta virnettä sekä mielessä enää hatarasti leijuvaa ajatusta. Astelin löysästi askeleet takapenkeille ja nojauduin rennosti vasten huuruista ikkunaa. Ei tässä bussissa koskaan ketään ollut. Vielä harvemmin kukaan eksyi juuri mun paikalle. Kerran eksyi yllättäen pieni neekeri, mikä oli urbaanitapaus, mutta ihan yhtä nopeasti se lähti karkuun kuin telkkarissa sukulaisensa leijonia. Se skidi oli ilmeisesti jättänyt pari tärkeää asiaa unohtumaan Afrikasta tai sitten ei vain ollut tietoinen siitä, että leijona on saaliseläin, joka vaanii saalistaan öisin. Jos ei ole valppaana, se iskee kiinni. Ja koska mä olen nopea leijona, sain iltapalan.

Maisemat vaihtuivat nopeaa tahtia. Katse harhaili bussin etuosaan, missä iäkäs nainen tiiraili bussin perälle. Närkästynyt ilme ei piiloutunut ryppyisen hymyn alle, vaan paistoi voimakkaammin lävitse ja vitutti entistä enemmän. Mummeli halusi varmasti repiä mun lävistykset ja ristitatuoinnit irti, liimata blondin peruukin täysin siiliksi vedettyjen, tummien haituvahiusten tilalle ja kaataa hajuvesipurkki peittämään viinan ja tupakan sekaiset aromit. Ehkä se yhdisti mut kaukaisesti natseihin, jotka pilkkoivat juutalaisia murusiksi. Mun teki kauheasti mieli sanoa, että mä en satuttaisi valkoisia.  

Kohotus kämmenellä viistosti oikealle, ripeä sormiliike eteen ja takaisin. Punainen pysähdysvalo heijastui ikkunan kautta silmiin. Nousin verkkaisesti ylös kohti bussin ovia, vilkutin jäähyväiset mummolle ja astuin pysäkillä ulos. Katsahdin vielä nopeasti bussikuskia. Harmiton isänmaallinen mies, joka rakastaa isänmaallisia leijonia.

Unisieppari

Unisieppari keräsi kaikki tytön pelot, muttei kadottanut unta. Ei kostoa, ei pakenemista, ei mitään mitä tapahtui. Se ei kätkenyt kostoa, joka koiria piinasi ihmisen hahmoissa ja varjoissa, se ei lopettanut koirien, tytön sekä pojan juoksua, eikä se poistanut sitä pahaa mitä ihmiset olivat aikojen saatossa tehneet koirille. Nyt oli niiden vuoro kostaa ja meidän vuoro juosta.

Yksin he ovat kaksi mutta yhdessä yksi

Hän näkee vaipuneena uneensa hahmon lähentyvän, hymyilevän tähtisilmät loistaen, porautuvan tytön silmistä lävitse tämän sieluun ja täyttämällä sen rakkaudella. Hän tuntee joka kohdan, viillon ja sinne jämähtäneen muiston kuin omansa. Hän on kaapannut tytön unen, tunkeutunut siihen ja roikkunut ajatuksissa. Hän tietää olevansa se, jota varten tyttö on luotu, jonka takia hän on täällä ja joka häntä symboloi. Näin on tarkoitettu, hän kuiskaa ja suutelee valittuaan.

                                              


                                   

Takaisin

Leijailua mitättömyydessä, jossain missä ei ole mitään kohti valoa. Täydellinen hiljaisuus ja rauhallisuus ympäröivät, keuhkot täynnä raitista ilmaa. Ei huolia, ei stressiä, ei pahaa mieltä eikä mitään syytä miksi pitäisi murehtia tai olla huolissaan. Kädet, jalat, pää, mikään ei tunnu raskaalta eikä painavalta. Mikään ei ole huolen arvoista. Kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Et pelkää mitään.



Näkijät

Ilta illalta

ajatukset pimenee.

Kädestä kiinni

ottaa muukalainen

ettei vaan yksinään

horjahtaisi kumoon.

Johannes tarrasi kovalla otteella kiinni Walterin käsivarresta ja väänsi sitä kiivaasti.

-          Et halua tapella kanssani, Walter naurahti ja huitaisi pojan irti.

-          Miksen? Johannes hymyili kujeilevasti ja painoi Walterin poskelle pusun.

-          En halua satuttaa sua ja sä tiedät sen itsekin, Walter pyöräytti silmiään hymyillen ja silitti nopeasti peukalollaan Johanneksen poskea. Johannes astui lähemmäs miestä, joka katsoi tätä totisella ilmeellä. Silmistä erottui silti pilkahdus kujeilua, joka sai pelottavan olemuksen katoamaan.

-          En tiedä. Etkä tiedä säkään. Mä haluan vaaroja, haluan sut! Johannes kiivahti leikkisästi tarttuen uudelleen Walterin kädestä kovalla otteella kiinni.

-          Sulle ei käy hyvin jos sä rupeat pelleilemään mun kanssa, kakara, Walter murahti virnuillen pojan suuntaan.

-          Sähän sen tiedät.

-          Tiedän varsin hyvin, mies hymähti omahyväiseen tapaan. Johannes pyöräytti silmiään epäuskoisena ja loikkasi Walterin reppuselkään. Walter naurahti ja kumartui eteenpäin, heilutteli selkäänsä ja teki nopean takaliikkeen, jolloin Johannes putosi takaisin nurmelle. Walter kyykistyi pojan vierelle leveä hymyä kasvoillaan.

-          Näetkö nykyään tulevaisuuteen? Johannes kysyi hiljaisena haparoiden kädellään ilmaa, kunnes löysi Walterin olkapään ja veti itsensä istumaan.

-          Muut ihmiset katselevat ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle, mutta me tälläiset miehet, me olemme erillaisia. Me olemme näkijöitä.




HARHOJA  

Lämmin hiekka näytti polttelevan Mathiaksen varpaita, kun tämä kiristi tahtiaan kävellessään kohti aavaa merta. Nicolain nopeat askeleet yltyivät Mathiaksen perään juoksuksi, kisaksi, kumpi koskettaisi ensin vettä. Kesätuuli antoi heti pojille vastusta paiskautumalla raivokkaasti kohti ja pyyhkäisemällä pieniä jaloista lenteleviä kiviä vasten herkkiä kasvoja. Silmille hyppivät hiekanjyvät saivat meren näyttävän entistä kutsuvammalta. Taivas säteili vasten peilityyntä merta, kuin yhdistäen maan ja taivaan välisen rajan. Uiskentelevat sotilaat rikkoivat uljaasti taianomaisen rajan minne auringon sillan oli määrä vain jatkua jatkumistaan. Hiekkalinnat, jotka kohosivat meren tuntumassa esittivät hienosti roolinsa kaukaisten maiden kuninkaiden ja kuningattarien palatseina kuten oli tarkoituskin. Pilvet laskeutuivat liidellen kokoajan alemmas kuin kuulostellen alhaalta kantautuvia ääniä. Aurinko hymyili kaukaisuudesta alas maahan, huomaten jokaisen pienenkin liikkeen. Se rakasti kukkasia, nautti niiden väreistä ja valaisi niiden reittiä henkensä edestä. Vuoret kohosivat korkealle meren rajamailla ylväästi, pelottomasti. Aivan kuin suuret henkivartijat, jotka puolustavat omaansa loppuun asti kumminkaan liikkumatta, käyttäen vain katseen voimaa. Linnut säntäilivät sinne tänne kikatellen ja tirskuen voidessaan liikkua valoa nopeammin paikasta toiseen. Hiljaisetkin äänet saivat ne kumminkin säikähtämään ja katoamaan, kunnes ne taas pian palasivat aina takaisin. Pojat loikkasivat veteen. Sitä räiskyi joka puolelle rikkoen hiljaisuuden, palatsit ja säikäyttäen linnut. Auringonsilta katosi, pilvet kohosivat huomaamattomasti taivaalle ja uljaat vuoret väistyivät paikoilleen. Harhat katosivat. 





Kylmä katse joka lämmittää sydäntä 

Monet kylmät katseet tähyilivät meidän suuntaan, sen tiesi ja tunsi. Ei ketään tietenkään pelottanut, meitähän oli iso porukka, tiivis ja yhtenäinen jengi. Katseet muuttuivat pilkalliseksi hymyksi ja kuiskutteluksi, nauramiseksi ja pahemmaksi mulkoiluksi. Meidän kaikkien piti lähes pidätellä Jonasta, joka olisi ollut valmis mihin tahansa meidän puolesta. Se lämmitti tietysti sydäntä, vaikkei toiselle toivoisi mitään pahaa. Oli tosi turvallinen olo, vaikka mähän tän kaiken oikeastaan aiheutin – mutta ei kukaan mua siihen silti jättäny yksin.

-          Ei vittu mä niin hakkaan ton ämmän, Jonas ärähti vihankiilto silmissään. Kaikki katsoivat poikaa hetken, hymyillen sitten lähes samanaikaisesti Jonasille. Hetkellisen hiljaisuuden rikkoi nopea naurahdus ja tömähdys, kun Jacob loikkasi sivusta keskelle rinkiä.

-          Ehkä sun pitäis kumminki vähä hillitä ittees.

-          Aijaha? Jonas tuhahti entistä kiivammin. Halasin Jonasia nopeasti ja sain vastaukseksi pusun otsalle ja tiukan, itsevarman rutistuksen.

-          Ei oo mitään hätää, poika kuiskasi korvaani. Hymyilin takaisin nopeasti, ehkä vähän epäröiden. Kyllä mä tiesin, missä mennään.

-          No mun mielestä olis ihan oikein että toi äijä saa turpaan, Tyler mutisi nopeasti katsoen mua hetkellisesti.

-          Äläpä, Jonas myönteli jo hieman rauhoittuneena, kädet edelleen tiukasti kietoutuneena muhun.

-          Ihanku se kerjäis turpaansa tolla kyttäämisellä, Felix naurahti hermostuneesti,

-           Haluisin niin nähä ku tolta vedetään pää irti!

-          Tuu mukaan, Jonas virnisti.

-          Saanko tulla?

-          Tottakai, ota kamera mukaan niin saadaan nauraa vielä monta vuotta, Jonas naurahti ja löi hennosti nyrkillä Felixiä olkapäähän. Kun pojat lähtivät askeltamaan kohti aulan keskiosaa, vilkaisin vielä kerran toista porukkaa mietteliäästi. Kylmät väreet kulkivat hitaasti ja raskaasti koko kehoni lävitse, kun itse syntipukki siirsi kylmän katseensa muhun. Sillä hetkellä musta tuntui oikeasti siltä, että mä en ollu toivottu siihen hetkeen.

Kasvoton huone

Aamuaurinko pilkotteli tumman pilviharson lävitse pyrkien tummien ikkunoiden taakse. Hitaasti nostetaan romahtanut katse kohti vaunun takaosaa. Raskaasti näyttää luomet vaipuvan kiinni, kun niitä ei enää millään voimilla uudestaan saa auki. Silmät kiinni, valo voi tappaa.

Ihan niinku mun elämä olis pelkkää satua. Viihdyn unelmissa, mustemmassa mielessä. Unimaailma on parempi paikka.

Kokeilen kohottaa päätä, joka parin sekunnin päästä tuntuu virheeltä. Mua vituttaa hymy tuntemattoman naamassa.

Ympäriltä kuuluu supinaa, hentoa ääntä, hiljaisia kuiskauksia. Se miettimään että onko ne päänsisäisiä vai oikeasti siitä vierestä. Onko ne harhoja? Ihanku mä en tietäis enää mitään. Ihan niinku enää ei olis mitään. Mä en ole mitään.

Puhallan mustaa savua ilmaan ja kohottaudun paremmin istumaan. Aika näyttää, milloin mun aika koittaa.

Kipu näyttää suunnan, tien sinne minne täytyy mennä. Musta tuntuu että tällä tiellä mä oon yksin. Mä kävelen pimeetä tietä. Nautin maailmasta, missä mä oon kadulla yksin.

Naurattaa, vaikka mulla on mattoveitsi kaulalla. Sä voit kysyä, miks mä nauran.

Pisteeseen missä olin, oon joutunu uudelleen. Se minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Oon yksin, yksinäinen, yks kasvoton luonne.

Joskus ala-asteella väsätty juttu koulumurhaajasta.

 Mieli, jota kukaan ei kesytä

”Menetettyäni kaiken tiesin, että elämä oli pelkkä kestävyystesti…”

Henkäisin hiljaisesti, kylmästi, tunteettomasti kääntäessäni koulurakennuksen pääportin kahvaa kohti kosteaa maata. Hento syysviima yritti tanssittaa täysin mustia, silmille ulottuvia hiuksiani edestakaisin peittäen selkeän näkymän koulun etuovelle. Kohensin mustaa nahkatakkia paremmin ylleni. Henkäisin uudestaan, nyt kuuluvammin ja selvemmin kuin aikaisemmin, sekä vedin vasemmasta povaritaskusta tupakka-askin kouraani. Askeltaessa kohti etuovea sytytin toisen tupakan ja toisen vein varoiksi korvan taakse – Ei sitä koskaan tiedä milloin tulee oiva hetki toiselle.

Raottaessani ensimmäistä kertaa moniin vuosiin kitisevää ovea kiri selkäpiitäni pitkin kylmähköt väreet, jotka saivat ihoni kananlihalle, sekä kehoni värisemään. Hymähdin silti omahyväisenä ja hitusen voitonriemuisena karkottaen tieltäni epäröivät ajatukset. Tästä tulisin taatusti nauttimaan..

”..olin päättänyt ottaa sen haasteen vastaan epäröimättä ollenkaan ja yrittää..”

Vedin kahvasta ovea nyt sen verran auki, että pääsin pujahtamaan sisälle rakennukseen, joka ei vuosien varrella ollut juuri muuttunut suuntaan eikä toiseen: Vanha, mutta puhdas laattalattia ja valkoiset seinät, mustat naulakot, sekä puiset penkit. Heti vasemmalla eteisestä oli pieni tasanne, josta pääsi suoraan avoimesta ovesta ruokalaan. Edessä pitkän käytävän sivuilla oli eri asteiden luokkia, käytävän päässä taas oli rehtorin kanslia sekä opettajainhuone. Heti oikealla eteisestä, ruokalanovia vastapäätä oli toinen pitkä käytävä, jonka päässä oli ovi liikuntasaliin ja siinä vieressä käsityö- sekä puutyöluokkien mahtavat ja suuret puuovet. Käytävän toisella seinämällä oli jälleen eri asteiden luokkia, ilmeisesti vain neljännestä kuudenteen luokkaan.

Tumpattuani tupakan eteisen matolle astuin suoraan oikealle, käytävään. Vanhempien oppilaiden kuvaamataidontöitä notkuvat seinät olivat upean värikkäitä ja eloisia. Seinän alkupäässä naulakoiden yläpuolella oli kauniita eläinmaalauksia, toisessa päässä synkkiä syyssade piirroksia. Lähestyessäni lähintä luokkaa pari hikipisaraa valui otsaltani aina poskille, josta ne tippuivat aivan lattialle saakka. Luokan ovella vein hitusen tärisevän, oikean käteni vetämään nahkatakin povaritaskusta pienehkön aseen – vaikka se onkin pieni, se on todella tehokas, mietin virnuillen itsekseni pari sekuntia, vetäen henkeä kunnolla ja lopulta astuin luokkaan.

”.. Ehkä se oli kuitenkin suurempi virhe, kuin osasin etukäteen odottaa..”

-          Terve, terve lapsukaiset, naurahdin kuuluvasti ja pyöräytin asetta parikertaa sormeni ympärillä. Annoin täysin ilmeettömän katseeni kiertää kauhusta jähmettyneissä viidesluokkalaisissa ja virnistin makeasti. Salamana kuitenkin käänsin katseeni hätääntyneeseen ja nuoreen naisopettajaan, pyöräytin aseen suoraan vasempaan käteeni ja tähtäsin... Kuului pari kiljaisua, mutta laukaisun täydellinen ajoitus ja kova ääni sai vaimennettua ne hyvin. Naisen kaaduttua maahan laskin asekäteni rennosti vierelleni ja istahdin opettajanpöydälle. Ei päässyt pihahdustakaan, ei yhtäkään ääntä tuon ensimmäisen laukauksen jälkeen – oppilaat olivat täysin hiljaa. Kukaan ei itkenyt, kukaan ei liikkunut. Kaikki olivat paikoillaan kuin patsaat tai robotit, jotka odottivat käskyä – ja siitähän minä pidin.

Heilautin rauhallisesti mustat hiukseni pois silmiltä, jotta voisin katsoa jokaista oppilasta suoraan silmiin, katsoa sisimpään. Katsoa, mitä heistä todella näkyisi ulospäin itselleni. Kaiketi vihaa, inhoa, pelkoa, kaikkea sitä mitä itse koin opettajien katseen alaisena koko ala- ja yläkoulun. Puristin sekä ase- että vapaana roikkuvan käteni nyrkkiin, niin tiukkaan, että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Ja yks kaks, minä nauroin. Nauroin kuin mielipuoli.

”..ja se virhe tuhosi lopulta minutkin – tietenkin.”

Pyöräytin aseen jälleen vasempaan käteeni. Tähtäsin suoraan edessä istuvaa tummahiuksista poikaa, joka piteli vieressä istuvan tytön kädestä kiinni tiukasti. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, ilmeettömänä, mutta katseeni hakeutui pojan silmiin. Silmiin, joista näkyi toivoa, jotka pyysivät apua. Tämä olisi palvelus, mietin. Palvelus ihmiskunnalle ja niille, jotka saisivat tämän kohtalokseen. Kohtalo oli minun käsissäni – kukaan muu ei kuitenkaan puuttuisi siihen, mitä nämä lapset täällä joutuvat tai joutuisivat kokemaan. Voisin tehdä heistä onnellisia, vapauttaa tästä kurjuudesta, mitään kukaan ei koskaan edes ajatellut tekevänsä minulle.

-          Kiittäkää myöhemmin, kuiskasin vielä, suljin silmäni tiukasti kiinni ja painoin liipaisinta toistamiseen. Tähtäsin aina uudelleen toisia lapsia, painoin liipaisinta, yksi pulpettirivi kerrallaan. Kiljaisut, huudot ja äänet vaimenivat laukaisu laukaisultaan, kunnes koko luokka hiljeni uudelleen. Koko homma kesti vain reilut 3 minuuttia yhteensä. Kun koko homma oli ohitse, repesin toistamiseen hysteeriseen nauruun.

-          Kuinka hiton helppoa se olikaan, naurahdin vielä ja pyyhin naurun aiheuttamia kyyneliä silmäkulmastani sekä katselin vielä veren täyttämää luokkaa, kunnes poistuin sieltä ja latasin aseeni uudelleen.

”Mutta siitähän tarinani vasta alkoi…”

Yhä uudelleen ja uudelleen siirryin luokista luokkiin ja keksin mitä parhaimpia alkurepliikkejä, kuten ”Huomenta kuolevaiset” tai ”Ja tästä lähtee teidän vuoronne, ei todellakaan tarvitse kiittää”. Ehdin jo miltei tottua kovaäänisiin kiljaisuihin ja opettajien reaktioihin. Ei sillä olisi mitään väliä, mitä he sanoisivat. Tiesin, etteivät he varmaankaan halunneet tätä. Mutta kuten sanottu, se olisi vain parasta. Parasta kaikille.

Viimeisen luokan kohdalla panoksia oli rajallisesti, mutta uskoin niiden riittävän. Pari loppuammuskelua ja se siitä, homma hoidettu ja kaikki on tyytyväisiä ja kiitollisia. Hymähdin hiljaisesti ja hitusen pirullisesti, raotin hiukan luokan ovea, vein vapaalla kämmenelläni mustat hiukset pois silmiltäni ja kurkistin sisään.

-          KUKKUU! Huudahdin tekopyhästi, jolloin jo maahan suojautuneet ensiluokkalaiset kirkaisivat miltei yhteen ääneen.

-          Hei, ei tarvi kuorossa vetää mitään laulua, ei täällä sentään niin kivaa tarvitse olla,

naurahdin kuivasti vitsilleni ja vilkuilin jokaista luokassa olijaa erikseen, rauhallisesti, kylmästi, tyynesti. Sen 2 sekuntia kukaan ei päästänyt pihahdustakaan: kunnes koitti ensimmäinen laukaus ja puolet oppilaista kirkaisi kauhuissaan. Katsoin sitten melkein jaloissani makaavaa, toppiin ja farkkuihin pukeutunutta tyttöä virnistäen pelkillä silmilläni, samaten tämän vieressä olevaa toista, hiukan pienempää tyttöä, joka piti katseensa tiukasti nauliintuneena lattiaan.

-          - Entten, tentten, teelika mentten, hissun, kissun, vaapula vissun… Aloin laskea aseen

piippua vuorotellen osoitellen tyttöihin. Luokan toisessa päässä makaava vanhempi naisopettaja nosti itkuisen, pelokkaan katseensa kohti tyttöjä ja minua. Hän kohotti kättään suuntaani, nielaisi kankeasti ja sanoi kylmästi, hiljaisesti, napakasti:

-          Jätä lapset rauhaan ja poistu, ole hyvä.

Kohotin toista kulmaani opettajan suuntaan. Pyöräytin aseen tätä kohti ja ja naurahdin jälleen kuivasti, tosin tällä kertaa hiukan hermostuneesti.

-          Ja mitäköhän sä sanoit? murahdin.

-          Jätä lapset rauhaan ja poistu, nainen toisti ja nousi lopulta seisomaan. Pari ekaluokkalaista tämän jaloissa kohottivat pelokkaat katseensa minuun.

-          Käsketsä mua? ärähdin ja otin pari uhkaavaa askelta kohti naista.

-          Poistukaa täältä, nyt! nainen sihahti rohkeasti. Puristin kämmeneni jälleen tiukkaan nyrkkiin, astuin pari voimakasta askelta kohti naista ja painoin aseen piipun tämän kaulalle. Samaan aikaan ne pari samaa ekaluokkalaista purskahtivat itkuun, peittäen pienillä käsivarsillaan korvansa.

-          Luuletsä tosissas käskeväs mua? naurahdin taas, tosin hiukan jännittyneemmin.

-          Poistukaa, nainen toisti edelleen. Painoin piippua kovemmin tämän kaulaan ja nappasin naista hiuksista. Tämä ähkäisi, muttei valittanut, itkenyt tai huutanut. Ei mitään. Kasvoilla oli tyyni, vankka ilme. Päättäväinen, tahdonvoimainen asenne korostui naisesta ulospäin. Vein etusormeni hitaasti aseen liipaisimelle. Suupieleni nykivät väkisinkin hymyyn. Päätetään tämä tähän, vihdoin.

”…Eikä se lopu milloinkaan.”

-          LIIKKUMATTA! Kuului takaani kova huudahdus samalla kun luokan ovi potkaistiin sepposen selälleen. Vilkaisin naisen silmiä nopeasti. Helpottunut ilme ja katse kielivät takaani vaanivista terroristeista, jotka tahtoisivat vain sabotoida suunnitelmani, elämäntyöni, jonka vuoksi täällä vielä olin. Urakan, jonka olin valmis tekemään näiden lasten hyväksi.

-          Laskekaa ase hitaasti maahan, kääntykää ja viekää kätenne päänne päälle! sanoi samainen ääni. Naurahdin rennosti ja tönäisin aseen piipulla naisen kauemmas. Kaiketi peli olisi pelattu jo. Ehkä suunnitelmani saisi nyt jäädä vaiheeseen. Pelastin silti monta henkeä jo helvetiltä. Ihmiset kiittäisivät minua vielä, mietin ja henkäisin hiljaisesti. Kohotin asekäteni ohimolleni, ja ennen kuin kukaan edes huomasikaan, painoin liipaisinta. Kaikki elämä, kaikki se viha ja tuska lipuivat hitaasti pois minusta kaukaisuuteen. Kaiketi saisin vihdoin rauhan sielulleni, ja kaiketi pelastuin myös itse helvetistä.

”Hyvää huomenta uutisista. Marttilan ala-asteella seinäjoella on löydetty tasan kello kymmenen aikoihin tänä aamuna koulusurmista epäilty noin 16-19-vuotias mieshenkilö kuolleena. Poliisilta saatujemme tietojen mukaan Marttilan surmatyö alkoi viisitoista vaille kymmenen, juuri välitunnin jälkeen kun 1-6 luokkalaiset lapset pääsivät välitunnilta sisälle. Mies astui suoraan etuportista sisään vanhempien oppilaiden käytävään ja aloitti surmatyön. Marttilan koulusurmassa kuoli arviolta 86 henkilöä, joista 69 oli alle 14-vuotiata lapsia ja nuoria. Poliisi tutkii tapausta joukkomurhana.

-          Uskomme, että kyseinen murhaaja kävi joskus itse tätä koulua ja tuli opettajien huonon käytöksen kohteeksi, joka johti tähän, kertoo Seinäjoen poliisin erikoiskomisario Jonne Turvila.

-          Poliisi tuli paikalle liian myöhään, kertoo turmassa ensimmäisen luokan pelastanut naisopettaja, Liina Kultonen. Liina oli yksi harvoista opettajista, joka selvisi tästä tragediasta.

-          Mies astui luokkaan hymyillen ja osoitteli lapsia aseella. Käskin hänen lopettaa, ja hän työnsi aseen kurkulleni. Tahdoin vain pelastaa lapset, Kultonen kertoo kyyneleet silmissä.

-          Olen silti syvästi kiitollinen poliiseille, että he saivat sellaisen mielipuolen pois luotamme. En ole koskaan pelännyt yhtä lujaa.
Myöhemmin samana iltana Liinalle myönnettiin kunniamitalli pelastettuaan 15 lasta enemmältä vahingolta. 
- Jokaisen pitäisi osata toimia yhtä rohkeasti samassa tilanteessa, Turvila kommentoi, - Jos sen tyylinen psykopaatti olisi vastassa, livistäisi kuka tahansa siitä tilanteesta yleensä pois. ”

Joskus 2012 alussa väsätty lyhyt Onechot!

KIPPIS KULAUS

Kotibileet olis muuten ollu tosi hyvä idea, ellei ne olis ihan kokonaan lähteny käsistä. Tai no ei mulla ole mitään valittamista. Luulen kuitenki, ettei pari kaveria tuu oikeestaan yhtään ilahtumaan siitä mitä mä tein edellisiltana – jos ne siis tulee koskaan kuulemaan siitä mitään.

Alkuilta lähti tosi hyvin käyntiin. Porukkaa alko valumaan sisälle etu- ja takaovesta ja moni toi omat juomat mukanaan. Mä siis säästyin suurimmalta osalta jengin kutsumisesta ja juomien maksamisesta – aika hyvä diili etten sanois. Lähes kaikki porukasta oli vetäny pari kaljaa jo ennen sisälle tuloa. Jengi oli siis jo valmiina bilettämään, eikä niitä vähän hiljasempia muijia tarvinnu yhtään yllyttää vetämään päätä edes pikkusen sekasin – ne oli tehny sen ihan ite.

Kaikki pahimmassa jamassa olevat oli jätetty eteiseen kuorsaamaan, joten eteinen oli aika ruuhkanen ja haisi paskalta. Olohuoneen lattia pistetty tanssikäytössä sekasin ja keittiö oli myös siinä samalla raivattu aika mukavaan kuntoon; Kaljoi ja sidukoita siellä täällä ja jääkaappi puolityhjänä. Koko kämpän ovelliset huoneet oli kovassa käytössä, ja heti kun eka pari tuli ulos, oli toinen jo puolinakuna ovella – tosin ne joilla oli kovin kiire teki hommansa julkisesti käytävällä tai olohuoneen sohvalla. Nössöimmät ja hiljasimmat porukat, jotka ei kuulemma jaksaneet kattella mitään herutissei ja kintuissa roikkuvia housuja oli vallanneet keskenään yläkerran aulan istuskeluun – tosiasiassa jokanen, joka siellä istui oli kokematon ja pelkäs kuollakseen käräyttävänsä ittensä.

Ilmeisesti mullakin oli ollut aika mukava ilta, nimittäin kun mä heräsin aamulla, olin jossain muualla kun yksin sängyssä - olin nimittäin käytävällä parin likan kanssa ilman housuja, paita väärinpäin ja pillun kuva piirrettynä otsaan. Pääasia ei ollut töherrys otsassa, sen tekijän saisin kyllä selville myöhemmin, mutta että kaks vitun hyvännäköstä misua kuorsaamassa mun vieressä, käytävällä, toinen ilmeisesti ilman alushousuja ja toinen kaula-aukko sopimattoman alhaalle valuneena. Ties mitä fantasioita me oltiin yön aikana tehty! Mun pää löi kyllä sen verran pahasti tyhjää, etten muistanut iltaa varmaan edes puoleen väliin. Mutta kun mä oikeen katoin niitä likkoja, niin tajusin pari aika paskamaista asiaa. ensinnäkin toinen muijista oli mun isoveljen muija, jota 90 prosentin todennäköisyydellä oon edes yrittäny panna eilen. Ja toisekseen mullahan oli Jennan kanssa sovittu tälle aamulle tekemistä.

Vaapuin ylös kovalta lattialta ja vetäisin pikaisesti farkkuni tuolilta jalkaan. Kaivelin vanhan Nokian puhelimen takataskusta ja avasin suoraa viestit. Jenna oli jo kaipaillut mua kolmen viestin verran; ”Huomenta rakas!”, ”Miten ilta meni?” ja ”Etkai tehny mitään typerää? ;)” Virnistellen soitin tytölle ja kerroin rennon vastauksen:

-          Huomenta kulta. Hyvin meni, ei mitään ihmeellistä. Paikat on kunnossa ja porukka lähti jo siinä kahdentoista aikoihin kotiinpäin. Ei, ei tapahtunut mitään. Kaikki on hyvin, en juonu ees paljoo, kolmisen siiderii. En mä tehny mitään typerää. Rakastan sua muru.

Ala-asteella kuudennella voitettu tarinakilpailu.

Järvellä

Sileä ja kuuma rantahiekka nipisteli jalkapohjiani, kun työnsin pientä kumivenettä vesille. Heitin repun edeltäni veneeseen, kahlasin parimetriä vedessä ja hyppäsin itsekin kyytiin. Aamuaurinko värjäsi taivaanrannan kultaiseksi ja sai vedenpinnan säihkymään loistokkaasti. Pari nuorta lokkia kiisi halki värjätyn taivaan, kuin kisaten keskenään villeinä ja vapaina. Täysin tyynen ja aution järven rauhan rikkoi lintujen varhainen laulu, joka kantautui vedenpintaa pitkin rannalta rannalle.

 Soudin käsillä itseäni yhä kauemmas ja kauemmas rannasta ja silmäilin vastarannalle. Vaikka oli varhainen sunnuntaiaamu, niin paikallinen ranta oli jo tupaten täynnä naapuruston perheitä. Vanhempien loikoillessa aurinkovarjojen alla lapset pelleilivät vedessä joko rantapallolla pelaten tai pelastusrenkaalla leikkien. Hymähdin nopeasti lasten touhuille lopettaen samalla soutamisen.

Nojauduin kumiveneen takaosaan, sekä siinä olevaan pyyhkeeseen ja nostin räpylöillä varustetut jalkani lämmittelemään aurinkoon. Aurinko loisti ja häikäisi käsittämättömän voimakkaasti silmiäni. Se sai aurinkovoiteella voidellut jalkani kimaltamaan, sekä siinä olevat vesipisarat näyttämään aivan pieniltä simpukan helmiltä. Nostin päähineen kasvoilleni, laskin kädet rinnalleni ja annoin itseni lipua halki järven suoraan kesäisille untenmaille.